Miltä se tuntuu

Miltä se tuntuu kun on yksin?

Se tuntuu aluksi ahdistavalta. Kun kukaan ei laita viestiä, kukaan ei soittele jos sinusta ei kuullu viikkoon mitään, kukaan ei kysy kuulumisia, pyydä kahville tai lenkille. (sivuhuomautus; itken tätä tehdessä, en ole nimittäin ajatellut tätäkään asiaa pitkään aikaan, #turtumus.) Et ole kenellekään tärkeä.

Tulee vihaiseksi maailmalle. Kaikki ihmiset ovat niin typeriä, mihin minä niitä tarvitsen. Ei kenenkään minusta tarvitsekaan välittää, selviän itsekin. Miksi haluaisinkaan olla kenenkään kanssa. Erakkona on hyvä olla.

Alkaa välttelemään niitä viimeisiäkin kontakteja. Kaikkiin illanviettoihin olen aina lähdössä mielelläni, mutta loppupeleissä haluaisin perua kaiken. Alan miettimään että minut on kutsuttu vain pakosta, ei ne minua sinne halua. Mitä mä sinne menen itseni nolaamaan.

Tulee surulliseksi. Maailmassa olisi niin paljon kaikkea kivaa, joka olisi mukava jakaa jonkun kanssa. Ja asioita joita ei haluaisi/voi tehdä itsekseen. Festareilla olisi kiva käydä porukalla, elokuvissa on typerää istua yksin, olisi mukava käydä syömässä jossain erikoisessa ravintolassa kaverin kanssa. Konsertit, carting, ja matkustaminen, niihin kaikkiin tarvitsisi mieluusti jonkun. Joten kun sitä ei ole, niin tulee surulliseksi miettimällää mistä kaikesta jää paitsi.

 Olen jo turtunut tähän. Yksinäisyys enää harvemmin pomppaa mieleen. Sen takia se pomppaa todella lujaa kun se vihdoin pääsee esille. Silloin olen enemmän yksinäinen kuin koskaan. Koko keho ja mieli huutaa sitä toista ihmistä. Kunnes saan sen tainutettua. Muistutettua että ei, en tarvitse toista ihmistä, unohda. Ja vaikka tarvitsisinkin, niin ei onnistu. Vellotaan jo niin syvässä vedessä, että valoa ei näy.  Hukutaan.