Sitä ei huomaa. Kunnes joku sen mainitsee. Sen osaa jotenkin järkeillä itselleen, unohtaa kunnes pitää selittää asiaa jollekin.
"Miksi sinulla ei ole ystäviä?"
Niin, miksi minulla ei ole ystäviä? Ketään jota voisin kutsua kahville tai koiran kanssa lenkille. Olen kumminkin asunut samalla paikkakunnalla jo kolme vuotta, käynyt koulua siellä ja ollut töissä. Mutta en ole silti saanut ystäviä.
Olen luonnostani yksin eläjä. En pidä minään vaikka en näkisi ketään moneen päivään. Ahdistun isoissa ihmisryhmissä ja juhlissa. Se rasittaa kovasti jos jouduin sellaisessa aikaa viettää.
Minulla ei ole oikeastaan "elämää" mistä puhua niin on todella vaikea keskustella tasapuolisesti, tyydyn sksi vain usein kuuntelemaan. Minusta on kiva kuulla toisten elämästä, tunnen kuin olisin itsekin sen elänyt. Ihmissuhde draamat mitä minulla ei ole, niin ovat varsinkin mielenkiintoista kuunneltavaa. Se on niin kaukana omasta elämästäni.
Vaikka väitän etten edes kaipaa seuraa, niin kaikki julapyhät milloin pitäisi mennä ulos ja juomaan, ahdistavat. Juhannus, vappu, ja uusi vuosi. Koska ei minulla ole ketään, kuka lähtisi kanssani ulos. Olen nämä juhlat usein yksin, tai kotona perheen kanssa.
Nämä päivät on usein sellaisia jolloin huomaa sen, että ei ole ketään. Se harmittaa. En katso näinä päivinä sosiaalista mediaa. En halua kiduttaa itseäni entisestään katsomalla kuinka muut viettävät aikaa kavereidensa kanssa viihteellä.
Niin, miksi minulla ei ole ystäviä. En tiedä. Olen epäluuloinen ja en luota ihmisiin. En osaa olla oma itseni. Kuka minä edes olen. En tiedä sitä edes itse. Tosin jos ei tiedä kuka on, niin sittenhän sitä pitäisi pystyä muuttamaan? Mutta ei. Kaikilla jotka minä tunnen, on tietty näkemys minusta jota on todella vaikea muutta. Ja vielä vaikeampaa kun en ole ihan varma millainen se käsitys on.
Mutta sen tiedän, en minä oikeasti halua olla ihan näin yksin.
