Sen on pakko johtua minusta

Mietin usein kun olen ihmisten seurassa että mitä he miettivät minusta. Ajattelevatko he minun olevan hauska? Vai aivan kauhea.

Uskottelen itselleni usein että se jotuu minusta kun kukaan ei halua minua ystäväksi. Se on minun omaa syytä. Olen liian ruma tai ehkä he pelkäävät minua. Olen suuri kokoinen niin siksi. Ehkä olen tylsä ja mielipiteeni mitään sanomattomia. 

Kun on oikein huono päivä ja yksinäisyys oikein pinnassa, voin oikein kuulla kuinka mieleni haukkuu minua.
 -Miten kukaan haluaisi olla sinun ystäväsi, olet kauhean ruma vaikka meikkaat
 -Meikki tekee sinut vain vanhan näköiseksi. 

-Olet tuommoinen sotanorsu joka ei osaa edes pukeutua, miksi kukaan haluaisi näyttäytyä seurassasi

-Et osaa tanssia eikä susta kukaan mies kiinnostu baarissa. Olet ällöttävä

-Ne näkee sut vaan riippakivenä, ootpa tyhmä kun kuvittelit niiden haluavan sut sinne.

Enkä mahda näille ajatuksille mitään. Ja pahinta on se, kun ne kerran pääsee mieleen niin ne pilaa koko illanvieton. En haluaisi mennä edes paikalle. Tunnen itseni ihan tyhmäksi siellä muiden joukossa. Ja minuun iskee tunnekylmyys. Nostan itseni pois tilanteesta kokonaan olemalla tunnekylmä, jopa ylimielinen. En tiedä miksi, mutta jotenkin se auttaa.

Näiden ajatusten takia myös tämmöiset illanvietot on rasittavia, ja kuluttavat paljon energiaa. Ja mikä pahinta, vaikka olisi kuinka mukavaa, niistä jää jollain tapaa paha mieli. Sellainen olo, että oliko pakko mennä, ku olisit voinut jäädä kotiin. Mitähän ne taas musta aatteli.

En itse valitse ystäviä ulkonäön perusteella. Enkä minkään muunkaan. Pidän kaikenlaisista ihmisistä ja vain hyvin harvan kanssa ei heti nappaa.
Kukaan ei vain pidä minusta.

Kuvitelmia

Kerroin että minulla ei ole niin sanottua elämää ollenkaan. En tee mitään, tai ainakaan sellaista mikä olisi jotenkin ihmeellistä.

Siksi minä kuvittelen. Pystyn kuvittelemaan itseni ulkomaille, milloin missäkin asumaan tai treffeille jonku kivan tyypin kanssa. Kuvittelen melkeinpä koko ajan. Olen ollut aina kovin mielikuvituksellinen ja ennen päästin sen ilmoille piirtämällä tai leikkimällä. Näin aikuisempana se näkyy kuvitteluna. Kuvittelen että minä olen jotakin jossakin.

Kuvaan usein mielessäni Youtubeen videoita päivästäni. En tiedä miksi. Kai minusta olisi hienoa tehdä myday tai jokin vastaava. Mutta en kyllä edes osaa tehdä videoita niin tämä on ihan hassu kuvitelma.

Kuvittelin tänä aamuna meneväni treffeille jonkun kivan tyypin kanssa. Näin ihan sieluni silmin kuinka me juotaisiin kahvia ja juteltaisiin niitä näitä, jonka jälkeen mentäisiin leffaan. Ja totta kai tämä tyyppi pitäisi minusta. Ja me tavattaisiin uudestaan.

Viimeksi lenkillä ollessani kuvittelin asuvani Norjassa joissain pienessä saaressa ihan yksinäni lampurina. Kävelin metsässä niin se lähti siitä.

Minulla usein alkaa myös mielikuvitus lentää kun lähden jonnekin. Viimeksi kun lähdin festareille, kuvittelin saavani siellä ystäviä joiden seurassa olla myös. En saanut ja jotenkin oli kovat odotukset tuon kuvittelun jälkeen koko festareilla

Usein kuvitteluni alkaa myös kun alan tekemään jotain. Yleensä tiskatessa tai neuloessa. Semmosessa missä ei tarvitse enempää ajatella itse tekemistä. Lenkkeily on myös toinen. Musiikin kuuntelu vain lisää kuvitelmia.
Kai minä olen sekoamassa lopullisesti. Haluaisin kovasti elää niin kuin ajattelen mielessäni. Mutta ei se ole mahdollista. Haluaisin kyllä tehdä youtubeen videoita, ja asua Norjassa mutta en tiedä. Ei tule luultavasti ikinä tapahtumaan.

Kidutusta

Jos kirjoitan facebookiin jotain mitä on tapahtunut,kirjoitan hauskan jutun. Luen sen useaan otteseen, hymyilen sille itsekseni. Joo tää on hyvä juttu, julkaistaan se

Menee tunti.
Menee kolme tuntia.
Menee puol päivää.
2 tykkäystä. Kumpikin minun tätejä.
Menee päivä.
3 ja pari muuta ihmistä tykkää tästä.
Luen jutun uudestaan. Joo, ei tässä ole mitään.
Poistetaan se.

En tosin enää kirjoita facebookkiin. En kiduta itseäni enää tuolla tavalla. Miksi kerjäisin tykkäyksiä, mitä mä niillä todistelisin. Sitä paitsi, tuo kuvattu tilanne kirpaisee nykyään jo niin paljon etten pystykään enää julkaisemaan mitään. Olen jo poistanut kaikki kuvat ja julkaisut. En tykkää mistään itsekään, haluan olla näkymätön sosiaalisessa mediassa, ettei minuun sattuisi. Koska sosiaalinen media on enää ainoa paikka missä muistuu mieleen, et ole mitään eikä sinusta tule vaikka kuinka julkaisisit kivoja juttuja.

Kuten olen jo kertonut, minusta on mukava kuunnella muiden elämää. Niin kai sama pätee facebookissa ja muissa. Youtubessa seuraan ihmisiä. Ihmettelen heidän elämää. Kuinka he voivat kutsua videoilleen ystäviään ja tavata heitä milloin missäkin. Haluaisin samanlaisen elämän. He näyttävät ja kuullostavat itsevarmoilta. Heillä on oma tyyli ja ajatukset.
Kuulostan sekopäältä kun sanon haluavani heidän elämäntyylinsä. Mutta se olisi vain kivempaa kuin tällainen. Soutaminen ja huopaaminen. Tyhjän päällä seilaaminen. Pimeyteen huutaminen.
Askel askeleelta löydän itseni kulkemasta samaa polkua, sitä samaa polkua mikä minut on tähän tuonnutkin.

Miltä se tuntuu

Miltä se tuntuu kun on yksin?

Se tuntuu aluksi ahdistavalta. Kun kukaan ei laita viestiä, kukaan ei soittele jos sinusta ei kuullu viikkoon mitään, kukaan ei kysy kuulumisia, pyydä kahville tai lenkille. (sivuhuomautus; itken tätä tehdessä, en ole nimittäin ajatellut tätäkään asiaa pitkään aikaan, #turtumus.) Et ole kenellekään tärkeä.

Tulee vihaiseksi maailmalle. Kaikki ihmiset ovat niin typeriä, mihin minä niitä tarvitsen. Ei kenenkään minusta tarvitsekaan välittää, selviän itsekin. Miksi haluaisinkaan olla kenenkään kanssa. Erakkona on hyvä olla.

Alkaa välttelemään niitä viimeisiäkin kontakteja. Kaikkiin illanviettoihin olen aina lähdössä mielelläni, mutta loppupeleissä haluaisin perua kaiken. Alan miettimään että minut on kutsuttu vain pakosta, ei ne minua sinne halua. Mitä mä sinne menen itseni nolaamaan.

Tulee surulliseksi. Maailmassa olisi niin paljon kaikkea kivaa, joka olisi mukava jakaa jonkun kanssa. Ja asioita joita ei haluaisi/voi tehdä itsekseen. Festareilla olisi kiva käydä porukalla, elokuvissa on typerää istua yksin, olisi mukava käydä syömässä jossain erikoisessa ravintolassa kaverin kanssa. Konsertit, carting, ja matkustaminen, niihin kaikkiin tarvitsisi mieluusti jonkun. Joten kun sitä ei ole, niin tulee surulliseksi miettimällää mistä kaikesta jää paitsi.

 Olen jo turtunut tähän. Yksinäisyys enää harvemmin pomppaa mieleen. Sen takia se pomppaa todella lujaa kun se vihdoin pääsee esille. Silloin olen enemmän yksinäinen kuin koskaan. Koko keho ja mieli huutaa sitä toista ihmistä. Kunnes saan sen tainutettua. Muistutettua että ei, en tarvitse toista ihmistä, unohda. Ja vaikka tarvitsisinkin, niin ei onnistu. Vellotaan jo niin syvässä vedessä, että valoa ei näy.  Hukutaan.

Miksi.

Sitä ei huomaa. Kunnes joku sen mainitsee. Sen osaa jotenkin järkeillä itselleen, unohtaa kunnes pitää selittää asiaa jollekin.
"Miksi sinulla ei ole ystäviä?"

Niin, miksi minulla ei ole ystäviä? Ketään jota voisin kutsua kahville tai koiran kanssa lenkille. Olen kumminkin asunut samalla paikkakunnalla jo kolme vuotta, käynyt koulua siellä ja ollut töissä. Mutta en ole silti saanut ystäviä.

Olen luonnostani yksin eläjä. En pidä minään vaikka en näkisi ketään moneen päivään. Ahdistun isoissa ihmisryhmissä ja juhlissa. Se rasittaa kovasti jos jouduin sellaisessa aikaa viettää.
 Minulla ei ole oikeastaan "elämää" mistä puhua niin on todella vaikea keskustella tasapuolisesti, tyydyn sksi vain usein kuuntelemaan. Minusta on kiva kuulla toisten elämästä, tunnen kuin olisin itsekin sen elänyt. Ihmissuhde draamat mitä minulla ei ole, niin ovat varsinkin mielenkiintoista kuunneltavaa. Se on niin kaukana omasta elämästäni.

Vaikka väitän etten edes kaipaa seuraa, niin kaikki julapyhät milloin pitäisi mennä ulos ja juomaan, ahdistavat. Juhannus, vappu, ja uusi vuosi. Koska ei minulla ole ketään, kuka lähtisi kanssani ulos. Olen nämä juhlat usein yksin, tai kotona perheen kanssa.
Nämä päivät on usein sellaisia jolloin huomaa sen, että ei ole ketään. Se harmittaa. En katso näinä päivinä sosiaalista mediaa. En halua kiduttaa itseäni entisestään katsomalla kuinka muut viettävät aikaa kavereidensa kanssa viihteellä.

Niin, miksi minulla ei ole ystäviä. En tiedä. Olen epäluuloinen ja en luota ihmisiin. En osaa olla oma itseni. Kuka minä edes olen. En tiedä sitä edes itse. Tosin jos ei tiedä kuka on, niin sittenhän sitä pitäisi pystyä muuttamaan? Mutta ei. Kaikilla jotka minä tunnen, on tietty näkemys minusta jota on todella vaikea muutta. Ja vielä vaikeampaa kun en ole ihan varma millainen se käsitys on.
Mutta sen tiedän, en minä oikeasti halua olla ihan näin yksin.